Väkivalta tasa-arvopolitiikan keskiöön
Sukupuolistuneeseen väkivaltaan ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan herättiin Suomessa laajasti viimeistään 1990-luvulle tultaessa. Vaikka kysymys ei itsessään ollut uusi, tuli se tuolloin uudella tavalla osaksi yhteiskunnallista keskustelua.
Aiheen esiin nousuun vaikutti merkittävästi YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW, The Convention on the Elimination of all Forms of Discrimination against Women), jonka Suomi allekirjoitti, ja joka astui Suomen osalta voimaan vuonna 1986. Sopimus edellyttää, että sen hyväksyneet maat raportoivat CEDAW-komitealle sopimuksen noudattamisesta joka neljäs vuosi. Suomen ensimmäinen raportti sai tiukkaa palautetta ja Suomea huomautettiin esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja seksuaalisesta häirinnästä.
Palaute havahdutti Suomessa ongelmakohtiin, joihin ei aiemmin oltu kiinnitetty huomiota ainakaan suuressa yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Tanessa tähän reagoitiin perustamalla väkivaltajaosto vuonna 1990.
Tanen väkivaltajaoston työ alkoi puhtaalta pöydältä
Tanen väkivaltajaosto aloitti työskentelyn puhtaalta pöydältä ja jaoston keskeiseksi tehtäväksi muodostuikin väkivaltailmiön nimeäminen ja näkyväksi tekeminen. Ongelma pysytteli piilossa, sillä se nähtiin yksityisen piiriin kuuluvaksi, eikä julkiseen keskusteluun tai lain piiriin ulottuvaksi asiaksi. Yhteiskunnassa eli oletus, ettei väkivaltaongelmaa ole, sillä sellaisesta ei puhuta. Jälleen kerran voitiin todeta tasa-arvotyön kentällä niin keskeinen tulokulma, henkilökohtainen on poliittista.
Väkivaltajaoston tehtävänä oli tehdä ehdotuksia naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi ja ehkäisemiseksi sekä väkivallan kohteiden ja -tekijöiden auttamiseksi. Lisäksi jaoston tehtävänä oli laatia ehdotus kansalliseksi toimintaohjelmaksi. Jaosto kartoitti muun muassa perheissä ja julkisilla paikoilla tapahtuvaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä järjesti aiheeseen liittyvän seminaarin. Jaosto halusi selvittää ilmiön laajuutta ja olemassa olevia väkivallan ehkäisykeinoja ja uhrien auttamisen muotoja. Tärkeänä näkökulmana oli myös väkivallan tekijöiden tukipalvelut, minkä myötä myöhemmin kehittyi esimerkiksi lähisuhde- ja perheväkivaltaan erikoistunut toimintamuoto miehille, Lyömätön linja. Jaoston aloitteesta ja sen tukemana syntyi myös monia muita keskeisiä palveluita, kuten esimerkiksi rikosuhripäivystystoiminta sekä raiskauskriisikeskus Tukinainen. Tehtäväkuvansa mukaisesti jaosto julkaisi vuonna 1991 toimenpideohjelman, joka oli tietopaketti naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja piti sisällään noin 60 konkreettista toimintaehdotusta.
Lainsäädäntö ei tunnistanut väkivaltaa sukupuolistuneena ilmiönä
Tanen väkivaltajaoston tavoitteena oli vaikuttaa lainsäädäntöön ja kehittää väkivallan vastaisia toimenpiteitä ja toimintaohjelmia. Suomi kulki muita pohjoismaita jäljessä sukupuolistuneen väkivallan ja naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn osalta. Lainsäädännön tasolla ei vielä 1990-luvulla tunnistettu esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteitä, eikä yksityisen piirissä tapahtuvaa väkivaltaa.
Pahoinpitely yksityisellä paikalla tuli virallisen syytteen alaiseksi vasta vuonna 1995, mutta tuolloinkin lakiin kirjattiin, että uhrin pyynnöstä syytteen saattoi jättää nostamatta, mikäli uhri ”omasta vakaasta tahdosta” lievissä pahoinpitelyissä tätä pyysi. Tane ajoi ”oman vakaan tahdon” -pykälän poistoa, mutta se poistettiin rikoslaista vasta vuonna 2004.
Tanen aktiivisesti ajama lakiuudistus avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisoinnista astui voimaan vuonna 1994. Tane on pyrkinyt siihen, että kaikki seksuaalirikokset olisivat yleisen syytteen alaisia. Raiskauksen osalta lakia muutettiinkin vuonna 1999 niin, että törkeä raiskaus ja raiskaus tulivat yleisen syytteen alaisiksi. Vielä tuonkin jälkeen sukupuoliyhteyteen pakottaminen säilyi asianomistajarikoksena, mitä Tane lähtökohtaisesti kritisoi.
Suomi saa kansainvälistä vetoapua
Tärkeäksi virstanpylvääksi väkivaltatyön kannalta nousi YK:n naisten asemaa koskeva maailmankonferenssi, joka järjestettiin Pekingissä vuonna 1995. Konferenssissa hyväksyttiin Pekingin julistus ja toimintaohjelma vuosille 1995–2000. Julistus piti sisällään naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvän osion, jossa todettiin, että naisiin kohdistuva väkivalta käytännössä mitätöi naisten ihmisoikeudet.
Pekingin konferenssin vanavedessä Suomi hyväksyi tasa-arvo-ohjelman vuosille 1997–1999. Naisiin kohdistuva väkivalta oli osa ohjelmaa ja sen myötä Suomessa laitettiin alulle useita hankkeita, kuten Tanen väkivaltajaoston suunnittelema projekti naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi.
Tanen väkivaltajaosto ehti vaikuttaa monella konkreettisella tavalla vuosina 1990–1998. Jaosto vaikutti lainsäädäntöön ja tukipalveluiden kehittämiseen sekä sukupuolistuneesta väkivallasta tehdyn tutkimustiedon ja tilastoinnin kartoittamiseen. Ennen kaikkea se toi ilmiön yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja keskusteltavaan muotoon.
Aiheesta lisää:
Tanen hallitusohjelmatavoitteet 2023–2027: Sukupuolistunut väkivalta
Tane jakoi Miehen työ -palkinnon 2023 miehiin kohdistuneen väkivallan esiin nostamisesta
Tanen aiheet ja vaiheet (PDF)
