Tanen alkuvuodet: Uudistusten taival alkaa
Tasa-arvoasiain neuvottelukunta eli Tane perustettiin 1972. Taustalla oli 10 vuotta nais- ja tasa-arvoliikkeen nousukautta, jolloin Yhdistys 9 ja naisten asemaa tutkiva komitea toimivat. Yhdistys 9:ää kutsutaan usein Suomen ensimmäiseksi tasa-arvojärjestöksi. Tanen ensimmäinen pääsihteeri Leila Mélart muistelee tekstissään tasa-arvoasiain neuvottelukunnan alkuvaiheita.
Tämän päivän näkökulmasta resurssitkin olivat hyvät: 13 jäsentä ja 12 varajäsentä, oikeus perustaa jaostoja ja kutsua niihin pysyviä asiantuntijoita. Lisäksi valmisteluelimenä oli valtioneuvoston kanslia, jonne palkattiin pääsihteeri, kolme suunnittelijaa ja avustava henkilökunta. Seuraavina vuosina henkilökunta kasvoikin. Tanen tehtävänä oli näkyä ja kuulua.
Tanesta annettu asetus korosti tietoa, tutkimusta ja yhteistyötä. Tilastokeskuksesta tuli pian keskeinen kumppani tiedon tuottajana. Yhteistyö toteutui myös jaostojen kautta. Niistä mainittakoon muutamia tärkeitä: työmarkkinajaosto, koulutuspoliittinen jaosto, sosiaaliturvajaosto, tutkimusjaosto, kansainvälisten asioiden jaosto, miesjaosto. Jaostot nimitettiin neuvottelukunnan toimikaudeksi, ja monet elivät useita kausia vaihtuvin jäsenin.
Työelämän tasa-arvo-ongelmat ilmeisiä
Tasa-arvon edistäminen työelämässä oli suuri haaste. Tanessa siihen tarttui työmarkkinajaosto. Sukupuolisyrjintä oli Suomessa vielä miltei tuntematon käsite. Vasta vuoden 1970 työsopimuslaissa oli kielletty syrjintä. Kiellon ulkopuolelle jäi kuitenkin syrjintä työhönotossa, työpaikoista ilmoittelu ja työnvälitys.
Syrjintä vaikeutti nuorten ja perheellisten naisten työhön pääsyä. Raskauteen ja perheen perustamiseen liittyvä syrjintä oli tavanomaista. Työmarkkinajaosto tutki työhönoton käytäntöjä ja työssä tapahtuvaa syrjintää, jotta syrjinnän käsitteelle voitiin antaa konkreettinen sisältö. Tane piti koko 1970-luvun esillä vaatimusta työsyrjinnän kieltävän lainsäädännön kehittämisestä. Vielä tuolloin vaatimukset kaikuivat kuuroille korville.
Naisvaltaisten alojen systemaattisesti alempi palkkataso ja naistyöntekijöiden suoranainen palkkasyrjintä pitivät naisten ansiotason miesten ansiotasoa alempana. Vuonna 1975 naisten ansiot olivat 30 % pienemmät kuin miesten. Tane vaati työmarkkinajärjestöjä nostamaan naisten palkkoja ja kehittämään ammattirakenteita mielekkäiden työkokonaisuuksien luomiseksi. Tutkittiin palkkausperusteita ja vaadittiin samapalkkaisuuden edistämistä.
Työn ja perheen yhteensovittaminen: vaatimuksena isille oikeus vanhempainvapaaseen
Perheellisten naisten ansiotyön nopea kasvu asetti valtavat paineet pienten lasten vanhemmille. Kun äitiysloma oli 1970-luvun alussa 54 arkipäivää ja julkinen päivähoito vähäistä, myös työmarkkinajärjestöt reagoivat. Vuodesta 1971 vuoteen 1982 äitiysrahakauden pituutta lisättiin yhteensä seitsemän kertaa. Päivärahaa ei kuitenkaan korotettu. 1970-luvun lopulla sen korvaustaso oli enää kolmannes alkuperäisestä.
Tane suositteli 1973 lastenhoitoloman myöntämistä myös isälle. Seuraavana vuonna Tane esitti äitiys- ja vanhempainloman pituudeksi kuukautta ennen synnytystä ja kuutta kuukautta synnytyksen jälkeen. Kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen kuuluisi äidille, seuraavasta neljästä vanhemmat voisivat sopia keskenään.
Myös sairaan lapsen hoitolomaoikeus tuli Tanen mielestä myöntää molemmille vanhemmille. Isyysloman ensimmäinen muoto toteutettiin 1978, kun isät saivat oikeuden 12 päivän lomaan lapsen syntymän yhteydessä.
Sekä koulutuksen että talouden merkitys ymmärrettiin alusta saakka
Tanen koulutuspoliittinen jaosto kävi läpi opetussuunnitelmat, oppikirjat, opettajien koulutuksen, käsityön ja liikunnan opetuksen sekä ammatinvalinnan opetuksen. Se havaitsi kaikilla aloilla jäykkiä ja vanhentuneita sukupuolirooleja, vaati niiden murtamista ja opetuksen uudistamista. Pyrkimyksenä oli myös lisätä miesten osuutta varhaiskasvatuksessa ja opettajankoulutuksessa.
Aviopuolisoita verotettiin yhteenlaskettujen tulojen perusteella, mikä vaikeutti naimisissa olevien naisten työssäkäyntiä. 1974 hallitus esitti tulo- ja varallisuusverouudistusta, mutta ei poistanut yhteisverotusta. Tane kampanjoi erillisverotuksen puolesta ja kutsui mm. Ruotsista erillisverotuksen asiantuntijan esittelemään sikäläistä erillisverotusta. Eduskunta edellytti hallitukselta uutta esitystä. Yhteisverotus poistettiin verouudistuksessa 1975.
Kun hallitus esitti 1976 aborttilain tiukentamista, Tane toisti vaatimuksensa siitä, että raskaus voitaisiin keskeyttää ennen 12. raskausviikkoa naisen omalla päätöksellä.
1975 kumottiin laki naisten kelpoisuudesta valtion virkaan. Sen pohjalta oli asetuksella rajoitettu naisten pääsyä moniin johtaviin virkoihin kuten maaherraksi sekä kontrollipolitiikkaan luettaviin virkoihin kuten poliisitoimeen.
Merkittävät uudistukset naisten aseman edistämiseksi
Naisen oikeus omaan sukunimeen avioliitossa nousi otsikoihin, kun oikeusministeriö sai valmiiksi sukunimilakiehdotuksen 1973. Sen mukaan pääsääntö olisi, että puolisot säilyttävät avioliiton solmiessaan oman nimensä, mutta voisivat sopia myös yhteisestä nimestä. Lapsi saisi äidin nimen. Tane kannatti ehdotusta. Se ei kuitenkaan edennyt. Naisen omaa ammattinimikettä ryhdyttiin kuitenkin käyttämään miehen ammattinimikkeen sijaan.
Aborttilaki 1970 ja kansanterveyslaki 1972 uudistivat reproduktio-oikeudet, mutta abortista nainen ei voinut päättää itse. Kun hallitus esitti 1976 aborttilain tiukentamista, Tane toisti vaatimuksensa siitä, että raskaus voitaisiin keskeyttää ennen 12. raskausviikkoa naisen omalla päätöksellä. Vaatimusta ei hyväksytty, vaan ratkaisuvalta säilyi lääkäreillä.
Lasten päivähoitolaki tuli voimaan 1.4.1974 ja loi perustan kunnallisen päivähoidon kehittämiselle. Tane kiirehti päivähoitopaikkojen lisäämistä ja tarpeellisten varojen sisällyttämistä valtion budjettiin jatkuvasti koko 1970-luvun ajan.
Tärkeät poliittiset uudistukset valmisteltiin valtion komiteoissa ja vastaavissa elimissä. Tane selvitti jo vuonna 1974, että komiteoiden puheenjohtajista vain 2 % ja jäsenistä vain 7 % oli naisia. Naisten osuutta alettiin seurata vuosittain, ja ministeriöitä kehotettiin lisäämään naisjäseniä. Ilman tulosta. Suurimmassa osassa komiteoita ei ollut ainuttakaan naista. 1979 valtioneuvosto asetti työaikakomitean, johon nimitettiin 22 miestä ja yksi nainen. Vastalauseena Tane asetti 26-jäsenisen varjokomitean. Tapaus sai paljon julkisuutta ja pitkä taistelu tasa-arvoisista nimityksistä julkisiin tehtäviin jatkui seuraavilla vuosikymmenillä.
1970-luvun lopulla avattiin kokonaan uusi politiikan alue: tasa-arvo kunnallispolitiikassa. Kuntien henkilöstöstä enemmistö oli naisia, mutta kuntien päätöksenteko oli miesten käsissä. Vuonna 1978 toimintansa aloitti Tanen kuntatyöryhmä, joka pureutui kuntien päätöksentekoon. Hiljalleen kuntiin perustettiin omia tasa-arvotyöryhmiä.
Uudistusten valmistelua laajennettiin 70-luvun lopulla maataloudessa toimivien naisten asemaan. Tane ryhtyi selvittämään yhdessä alan viranomaisten ja järjestöjen kanssa maataloudessa toimivien naisten asemaa ja tasa-arvon puutetta. Seuraavina vuosina tutkimusalue laajeni entisestään. Sen tulokset tulivat mullistamaan naisen aseman maataloudessa mukaan lukien tulonjaon, verotuksen, eläkkeen ja muun sosiaaliturvan. Avustavasta perheenjäsenestä tuli miehen kanssa tasa-arvoinen maatalousyrittäjä.
Suomi ei ole saari – kansainvälinen toiminta
Kaikissa muissakin pohjoismaissa perustettiin Tanea vastaavia toimielimiä. Niiden yhteistyötä varten perustettiin virkamieskomitea Pohjoismaiden ministerineuvostoon. Tasa-arvotyötä kehitettiin myös Kansainvälisessä työjärjestössä, OECD:ssä, Yhdistyneissä kansakunnissa ja Euroopan Neuvostossa. Tane osallistui mahdollisuuksien mukaan yhteistyöhön laajalla rintamalla. Tätä varten se asetti kansainvälisten asiain jaoston 1979.
YK julisti vuoden 1975 kansainväliseksi naisten vuodeksi. Kansainvälinen naisten vuoden konferenssi hyväksyi apulaispääsihteeri Helvi Sipilän johdolla Maailman toimintasuunnitelman. Siinä jäsenvaltioita kehotettiin laatimaan kansalliset tasa-arvosuunnitelmat. Tästä sai alkunsa myös suomalaiseen poliittiseen käytäntöön omaksuttu hallituksen tasa-arvo-ohjelma. Tane laati ehdotuksen ensimmäiseksi hallituksen tasa-arvo-ohjelmaksi ministeriöiden ohjelmien pohjalta. Valtioneuvosto hyväksyi ohjelman iltakoulussa 29.4.1980 pääministeri Mauno Koiviston johdolla. Tane on siten vaikuttanut merkittävästi siihen, että tasa-arvo-ohjelmasta tuli hallituksen tasa-arvotyön selkäranka.
Kirjoittajasta
Leila Mélart toimi sosiaali- ja terveysministeriössä Tasa-arvovaltuutetun toimiston ja tasa-arvoyksikön eri viroissa vuosina 1986–2007. Hän oli pohjoisen ministerineuvoston ja työministeriön AVAA-BRYT -projektin johtaja vuosina 1985–1989. Mélart toimi tasa-arvoasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä vuosina 1972–1986 ja naisten asemaa tutkivan komitean sihteerinä vuosina 1967–1970.
Tasa-arvoasiain neuvottelukunta julkaisee vieraskyniä sivuillaan. Vieraskynät eivät edusta Tanen virallista kantaa.
