09.02.2005 Kasvatustieteiden tohtori, professori Jouko Huttunen, kiitospuhe 9.2.2005, Jyväskylän yliopisto, Lyhty-sali

Siitä huolimatta, että Suomi on joillakin indikaattoreilla mitaten tasa-arvon mallimaa, miesten näkyvä osallistuminen tasa-arvokeskusteluun tai tasa-arvotyöhön on naisiin verrattuna edelleen vähäistä. Koko tämä upea tasa-arvokehitys, josta me kaikki voimme nyt - sukupuoleen katsomatta - nauttia, on siis pitkälti naisten ideoimaa, heidän taistelemaansa ja paljolti myös heidän toteuttamaansa. Mutta, lohdutuksena meille miehille: tasa-arvo ei ole suinkaan vielä kaikkialla yhteiskunnassamme toteutunut, joten tekemätöntä työtä on yllin kyllin. Tasa-arvotyössä pitkään mukana olleille on käynyt selväksi, että yhteiskuntamme monilla sektoreilla olemme tasa-arvokehityksen siinä vaiheessa, että tästä eteenpäin tarvitsemme naisten lisäksi yhteisiin tavoitteisiin ponnistelevia miehiä.

Otan tämän palkinnon vastaan tietoisena tästä miehille suuntautuvasta haasteesta, mutta toisaalta haluan nähdä tämän palkinnon myös hienona huomionosoituksena niille miehille, joita kuitenkin aina on ollut mukana tasa-arvotyössä. Olen ylpeä, jos saan lukea itseni heihin, ja samalla haluan jakaa tämän kunnian monien muiden "miesveteraanien" kanssa. TANEn miesliikkeeseen minua ovat johdattaneet aikoinaan eritoten Markku Böök, Lasse Reijomaa, Antero Honkasalo, Harri Ruohomäki, Bert Bjarland ja Anders Brunberg vain joitakin mainitakseni. Kiitokset heille mielenkiintoisista aktiivivuosista!

Tähänastinen työurani on ollut paljolti täällä Jyväskylän yliopistossa, jossa olen ollut eri tehtävissä jo vuodesta 1970 lähtien. Nykyajattelun mukaan näin pitkä työrupeama samassa yliopistossa on jo lähempänä dismeriittiä, mutta minkä sille voi kun olen viihtynyt täällä. Tästä työyhteisöstä olen myös saanut varhaisimmat vaikutteeni tasa-arvoajatteluun, joka on ollut täällä jotenkin luontaista ja ehkä myös välttämätöntä. Ei vain sukupuolen, vaan myös yhteiskunnallisen ja perhetaustan suhteen täällä on mielestäni oivallettu tasa-arvon kannatteleva merkitys yliopiston kehityksen kannalta. Pienellä yliopistolla ei ole yksinkertaisesti ollut varaa rekrytoida vain akateemisen kotitaustan omaavia nuoria. Itsekin Pohjois-Karjalan köyhiltä perukoilta työläisoloista lähteneenä olen täällä aina kokenut voivani tulla arvostetuksi ja sivistyneeksi yliopistoyhteisön jäseneksi. Ehkäpä juuri tämä seikka on pidätellyt minua täällä Jyväskylässä.

Jos jotakin voisin toivoa tulevaisuudelta, niin itseäni kiinnostavana tasa-arvoteemana tulee mieleeni pienten lasten vanhempien asema tämän päivän hektisillä työmarkkinoilla. En puhuisi niinkään työn ja perheen yhteensovittamisesta, vaan pikemminkin siitä, että pienten lasten vanhempien tulisi voida jakaa aikaansa nykyistä tasapuolisemmin työnsä ja lastensa kesken. Tämä koskee erityisesti isiä, joiden aika näyttää nykymenossa hupenevan liian usein työlle. Toivoisin työelämän taipuvan ymmärtämään, että hyvä isä on todennäköisesti myös hyvä työntekijä, jonka isyyden tukemiseen kannattaa sijoittaa. Silloin kun lapset ovat pieniä, vanhempien - myös isien - läsnäolo on kaikkein tärkeintä sille kehitykselle, että lapsista voi aikanaan kasvaa aidosti tasa-arvoisia puolisoita, vanhempia, kansalaisia ja työntekijöitä. Heitä vartenhan me olemme aloittaneet tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisen. Toki Isien läsnäolo on tärkeää myös silloin kun lapset ovat jo isompia. Lisäksi miehen kotonaolo on tärkeää puolisoiden tasavertaisten mahdollisuuksien vuoksi - siksi, että äidillä olisi mahdollisuus hänelle tärkeisiin asioihin kodin ulkopuolella.

09.02.2005 Kasvatustieteiden tohtori, professori Jouko Huttunen, kiitospuhe 9.2.2005, Jyväskylän yliopisto, Lyhty-sali

Tasa-arvoasiain neuvottelukunta